Onko tutkijat huonoja popularisoimaan tiedettä? Miksi tutkimusta populaarisoivien tekstien määrä on vain osa tieteellisiin julkaisuihin verrattavista julkaistuista?
Aluksi pahoittelut klikkausjournalistisesta otsikosta. Tämänkin tekstin tarkoituksena on pohjimmiltaan sivistää ja kertoa kuinka tieteestä ja tiedosta voi nauttia erilaisissa muodoissa. Jyväskylän toukokuinen Tieteestä totuudeksi? Näkökulmia tutkimuksen yleistajuistamiseen -seminaari käsitteli otsikon teemaa eli onko tiede viihdettä. Paneelikeskustelun sato oli monipuolista ja herätti yleisössä paljon kysymyksiä. Yleisön vastaus järjestetyssä äänestyksessä oli, että tiede voi olla viihdettä. Samaa mieltä on kirjoittaja ja tämä teksti esitteleekin lyhyesti muutamia tapoja kertoa viihteellisesti tieteestä.
Aku Ankan tiede-teemainen lehti vuodelta 1989.
Viihde ei saa olla itsetarkoitus
Tiede on viihteellistynyt. Sitä mukaa, kun viestintämuodot nykyisessä viestintämaisemassa ovat monipuolistuneet, ovat myös tavat kertoa tieteestä viihteellistyneet. Viihteellistyneet tavat viestiä eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että asiasisältö olisi karissut olemattomiin. Kuten Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki totesi, viihteellisemmässä muodossa asia menee paremmin perille. Viihde ei kuitenkaan saa olla tieteessäkään itsetarkoitus. Yleistajuistamisessa ja tiedon popularisoimisessa viihteellisyys on tarpeen. Ennen välissä portinvartijana toiminut media on mediamaiseman murroksessa muuttanut toimintatapojaan, eikä sillä ole välttämättä enää aikaa eikä halua käsitellä vaikeita tieteen asioita tutkijoiden haluamalla tavalla.
Tieteellisen metodin kautta tuotettu tieto on monesti sellaisessa muodossa, että niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole lukutaitoa sen tulkitsemiseen. Lukijoilta vaaditaan usein tutkijatason taitoja sisäistämään tutkittua asiaa. Jos tutkittu tieto on liian epäselvästi tai vaikeasti kerrottu, niin on aina vaara, että se korvautuu fiktiolla. Kreikkalainen filosofi Demokritos sanoi aikonaan, että kokemuksellisuus liittää tieteen aineelliseen maailmaan. Voidaankin miettiä, kuinka kokemuksellisuus toteutuu, jos tieto on liian vaikeaa omaksuttavaksi. Nouseeko silloin fiktio sekä erilaiset pseudotieteet lukijan mielessä tasavertaisiksi vaihtoehdoiksi tieteen rinnalle?
Koska media mielellään kirjoittaa tarinoita, voi se yhdistää fiktiot ja pseudotieteet tutkittuun tietoon, jos tutkijat itse eivät ole valmiita osallistumaan yleistajuistamiseen niillä keinoilla, joita nykyinen viestintämaisema vaatii. Viihde ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, miten ymmärrämme esimerkiksi ne lukemattomat saippua- ja komediasarjat. Tiedon ja ideoiden esittäminen sekä uusien asioiden oppimista voidaan pitää hyvinkin paljon viihteenä. Fiktio sekoittuu helposti suuren yleisön mielessä tieteenaloilla, joissa ne luontaisestikin ovat sekoitettavissa, esimerkiksi historian alalla, jossa populaariviihteen aiheet käsittelevät hyvin usein menneitä tapahtumia. Tieteen aihepiirit jäävät usein etäisiksi ja hyvin asiapitoisiksi, kun taas viihde tarjoaa helpommin samaistuttavia kohtaloita.
TED ja ScienceSlam esimerkkeinä
Niin sanotusta viihteellistetystä tieteestä on paljon hyviä esimerkkejä tarjolla. Verkosta löytyy jo useita tiedettä viihteellisemmässä muodossa tarjoavia sivustoja, joista yksi tunnetuimpia lienee TED talks. Sivusto tarjoaa paljon erilaisia esityksiä, jotka yleistajuistavat tietoa perinteisen esitelmän keinoin. Hieman erilaista näkökulmaa tuo toisaalta ScienceSlam. Sen tarkoituksena on esittää tutkimusta ei-asiantuntevalle yleisölle mahdollisimman viihdyttävällä ja mukaansatempaavalla tavalla.
Kertaus viikon tiedeuutisista IFLS:ssa.
Hyvin populaariksi tiedesivustoksi on viime aikoina noussut myös I fucking love science -sivusto, erityisesti Facebookin ja sosiaalisen median ansiosta. Se kertoo olevansa tieteen kevyempi puoli ja uutisoi tiedeuutisista omien artikkeleidensa lisäksi helposti leviävien nettimeemien avulla. Tieteestä voidaan keskustella viihteellisesti myös puuttumalla virheellisen tiedon levittämiseen tai tiedon ympärille syntyneisiin myytteihin. Tunnettuimpia tällaisia lienevät ainakin lähes kaikille tuttu Myytinmurtajat sekä amerikkalaiset taikurit Penn ja Teller. Heidän ohjelmissaan viihteellisyys tosin korostuu toisinaan tietoa enemmän. Tieteen viihteellistämisen tarkoituksena ei aina olekaan tuoda tietoa viihteellisessä muodossa vaan myös rohkaista ihmisiä tieteelliseen ajatteluun.
Kuinka tiedeuutisia kansantajuistetaan
Viihteellisyys elää persoonissa
Tieteen viihteellisyys nykyisessä viestintämaisemassa korostuu erilaisissa persoonallisuuksissa. Erilaisia henkilöitä voisi luetella useita, mutta niistä, joita henkilökohtaisesti olen viime aikoina kiinnostuneena seurannut, kenties ”viihteellisimpiä” ja innostavimpia on ollut Neil deGrasse Tyson. Hänen kauttaan olen myös tutustunut muihin yleistajuistamisen uranuurtajiinn, mukaan lukien edesmenneeseen Carl Saganiin. Viihteellisyys toimiikin ehkä parhaiten, jos se innostaa tutustumaan uusiin tieteenaloihin ja laajentamaan maailmankatsomusta. Myös tiedeohjelmat ovat viihteellistyneet vuosien saatossa. Hyviä esimerkkejä viime aikojen tiedesarjoista ovat muun muassa juuri Tysonin Cosmos, joka on ”uusinta” Saganin 70-luvulla pyörineestä sarjasta. Toinen suosiota kerännyt sarja on How the Universe Works. Se marssittaa jaksoissaan ääneen ison liudan eri alojen asiantuntijoita. Vapaasti katsottavissa oleva Through the Wormhole, on Morgan Freeman juontamana myös melkoinen tietopaketti.
Tiedeohjelmia radiossa on ollut jo iät ajat. Verkko tuo kuitenkin tässä suuren mahdollisuuden tieteelle levittää tietoa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen on StarTalk radio. Nimensä mukaisesti keskittynyt avaruuteen sekä luonnontieteisiin. Mielenkiintoinen tuttavuus on varmasti myös Cambridgen yliopiston The Naked Scientists -radio-ohjelma. Heidän ohjelmassaan voi kuulla yleisön esittämiä kysymyksiä eri alojen tutkijoille ja tutkijat vastaavat oman osaamisensa pohjalta. Nykykäytännön mukaisesti molemmilta sivuistoilta voi ohjelmia kuunnella podcasteina.
Selkeästi esitetty on selkeästi ajateltu
Kirjat voivat viedä mennessään
Tiedettä popularisoivat kirjat voivat monesti olla hyvinkin viihdyttäviä. Suomalaisille Esko Valtaojan kirjat ovat varmasti tuttuja ja niissä yhdistyy tieteen lisäksi myös hänen oma innostuneisuuteensa asiaan. Tiedettä innostavalla tavalla popularisoivia teoksia ovat muun muassa Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta sekä Richard Dawkinsin The Magic of Reality: How We Know What’s Really True.
Kirjoitetut ja puhutut tarinat ovat väylä ihmisille tieteelliseen tietoon. Tieteestä viihteellisestikin kertoessa ei saisi suotta pelätä faktan ja fiktion sekoittumista tai tiedon ohentumista popularisoinnin seurauksena. Ihmisille täytyy antaa mahdollisuus tieteellisen ajattelun kehittämiseen ja tiedon arviointiin. Tämä artikkeli on vain pintaraapaisu tieteen viihteellisyyteen ja tiedon yleistajuistamiseen, mutta toivottavasti innostaa tutustumaan ja löytämään uusia tapoja nauttia tieteellisestä tiedosta.
Kirjoittaja on yhteisöviestinnän tutkija ja opettaja, joka lapsena luki Aku Ankasta tieteen tekemisestä ja sen saavutuksista.
Markus Mykkänen 