Päätöksenteko ja viestintähenkilöstön taidot

Viestintäammattilaiset tukevat aktiivisesti päätöksentekoa yrityksissä ja yhteisöissä. Tämä tuki edellyttää laajan skaalan erilaisia taitoja ja kykyjä, mutta millaisia?

Lokakuussa 2016 Euprera-kongressissa esittelin Suomessa toteutetun tutkimuksen tulokset viestintähenkilöstön taidoista päätöksenteossa.

Voima- ja kestävyysharjoittelu monipuolisen kunnon taustalla

Valmentajilla on vastuu viedä tutkimustietoa käytäntöön. Tieteellisen tiedon luonne on silti yleistävää, kun taas valmentaja työskentelee yksittäisten ihmisten kanssa.

Jyväskylän yliopistolla järjestettiin 23.-25. syyskuuta maailman ensimmäinen yhdistettyyn kestävyys- ja voimaharjoitteluun keskittynyt symposium. Osallistuin symposiumiin viestinnän tutkijan tiedonhalulla sekä CrossFit-valmentajan mielenkiinnolla varustettuna. Teemansa puolesta tapahtuma oli lähellä CF-valmentajan arkea. Tässä blogitekstissä on tarkoitus kerrata omasta mielestäni mielenkiintoisimpia havaintoja symposiumin annista. Toivottavasti esiin nostetut asiat ovat myös hyödyllisiä muiden CF-valmentajien ja harrastajien sekä kestävyys- ja voimaharjoittelun yhdistämisestä kiinnostuneiden keskuudessa. Osa asioista voi olla tuttuja, mutta tarkoitus on avata tapahtuman satoa mahdollisimman ymmärrettävästi. On syytä on muistaa, että asiat tässä tekstissä ovat esityksistä lyhennettyjä ja pelkistettyjä, eikä lyhyeen tekstiin mahdu 30-45 minuutin esitysten aineistoja. Lopussa on pohdintaa valmentajan näkökulmasta sekä linkkejä muihin aineistoihin, jos asiaan haluaa perehtyä paremmin.

Maksimivoimaa kestävyysharjoittelun yhteyteen
Keskiviikkopäivän avanneessa esityksessä professori Guillaume Millet korosti maksimivoiman harjoittamisen olevan tärkeää kestävyysharjoittelun yhteydessä. Hän painotti myös, että lyhytaikaisella kestävyysharjoittelulla ei ole vaikutusta räjähtävään voimantuottoon, mutta kehotti pitämään määrän rajoitettuna. Millet suositteli myös monipuolista toiminnallista harjoittelua juoksijoille. Syy tähän on, että HIT-harjoittelu lisää juoksijoiden kapasiteettia sietää kipua ja epämiellyttävää oloa oman lajinsa suorituksissa. Hyvä muistutus oli, että maksivoiman määrä laskee kertyneen väsymyksen myötä pitkissä suorituksissa, joka erityisesti toiminnallisessa harjoittelussa kisaaville on tärkeä muistaa.

Hormonaalisista vasteista puhunut professori Anthony Hackney nosti pöydälle kysymyksen, miksi erityisesti kestävyysurheilijoiden tulisi välittää testosteronin pitoisuudesta veressä. Hänen yksi pointtinsa oli, että jatkuva pitkäkestoinen kestävyysharjoittelu laskee testosteronitasoja ja nostaa kortisolitasoja korkeammalle kuin vastaavasti intervalleina tehty kestävyysharjoittelu. Hackney muistutti, että intervalliharjoittelulla saadaan testosteronin määrää korkeammaksi, mutta myös lihassolut paremmin reagoimaan testosteroniin kuin jatkuvalla pitkäkestoisella kestävyysharjoittelulla. Hänen mukaansa intervalleilla voidaan myös vaikuttaa positiivisesti hapenottokykyyn ja samalla saadaan kortisolitasoja matalammaksi.

Voimaharjoittelua pitkään tehneille hyvän lisän toi Jyväskylässä tutkimusta tekevän Simon Walkerin esitys. Niin sanottu ”eccentric overload training” eli voimaharjoittelussa eksentrisen vaiheen ylikuormittamisella voidaan lisätä maksimivoiman sekä räjähtävän voiman määrää. Tässä voi käyttää apuna esimerkiksi painonvapauttajia.

Voima- ja kestävyysharjoitteluun liittyvästä ruokavaliosta puhui Lihastohtori Juha Hulmi. Hulmin viesti oli selvä eli mitä enemmän ja useammin tekee kovemman intensiteetin treeniä, sitä enemmän energiaa ja hiilihydraatteja täytyy syödä. Aiheeseen liittyen ravintoasioista voi tarkemmin lukea Lihastohtorin blogista.

Kestävyystreeni ennen voimatreeniä
Jyväskylän yliopiston tutkijakaartin, Daniela Eklundin, Maria Küüsmaan ja Moritz Schumannin, viesti kestävyys- ja voimatreenin yhdistämisestä samaan harjoitussessioon oli selvä: kaksi edellämainittua sopivat erinomaisesti yhteen ja vielä juuri tuossa järjestyksessä. Küüsmaa painotti, että alkuvaiheessa järjestys ja treeniajankohta voidaan valita henkilökohtaisten mieltymysten mukaan, mutta suunnitelmallisessa, pitkäkestoisessa harjoittelussa ilta-aikaan suoritetusta yhdistelmätreenistä voi saada paremman hyödyn. Jos taas tavoitteet ovat vahvasti kestävyyspuolella, niin silloin pitkäaikainen kestävyysharjoittelu samassa sessiossa voimaharjoittelun kanssa on syytä aina tehdä ennen voimaharjoittelua. Näin saadaan parempi hyöty voimatasoihin sekä lihasmassaan.

Maksimivoiman ja voimaharjoittelun vaikutus ja suhde kestävyysharjoitteluun. Stone et al. 2006.

Eklundin esityksessä käytiin läpi treenien tekemistä myös eri päivinä, säilyttäen sama harjoitusvolyymi, kuin saman harjoituskerran treenitavalla. Tulokset käsittelivät harjoittelemattomia yksilöitä. Kun voima- ja kestävyysharjoitukset tehdään peräkkäin samassa harjoituskerrassa, voidaan parantaa voima- ja kestävyyssuorituskykyä sekä lisätä lihasmassan määrää. Rasvan määrä kehossa ei välttämättä kuitenkaan muutu. Kun taas sijoitetaan voima- ja kestävyysharjoitukset eri päiville, voidaan samanaikaisesti optimoida fyysinen kunto sekä kehonkoostumus, sillä rasvan väheneminen on todennäköisempää eri päivien harjoittelulla. Eklund on tutkinut ja kirjoittanut aiheesta enemmänkin ja erinomainen katsaus näiden kahden treenimuodon yhdistämisestä kannattaa lukea täältä. Schumann painotti vielä omassa esityksessään, että 2-3 treenikertaa viikossa on sopiva määrä, mutta harjoitusohjelmien tulisi olla jaksotettuja ja kuormituksen tulisi kasvaa progressiivisesti. Australiasta puhumaan tullut Glen Deakin ohjeisti vielä omassa esityksessään pitämään kestävyystreenin matalatehoisena, jos samana päivänä tekee korkean intensiteetin voimatreenin. Myös palautuminen yhdistetystä treenisessiosta vie enemmän aikaa kuin erikseen tehdystä voima- tai kestävyysharjoittelusta.

Symposiumin ehkä parasta antia käytännön kannalta summattiin espanjalaisen Iñigo Mujikan esityksessä. Hänen esitteli tuloksia muun muassa triathlonisteille ja uimareille tehdyistä tutkimuksista. Hänen sanomansa oli, että erityisesti juoksun taloudellisuus paranee millä tahansa voima- ja kestävyysharjoittelun yhdistelmällä. Raskailla kuormilla tehty HIT-treeni parantaa kestävyyslajeja harrastavien räjähtävää voimantuottoa ja kestävyyttä. Voimaharjoittelun tulee hänen mukaansa tukea lajispesifiä harjoittelua. Kahdella voimaharjoittelukerralla päästään lisäämään riittävästi voimaa ja yhdellä harjoittelukerralla pystytään ylläpitämään sitä.

Symposiumin esityksistä muutaman voi katsella videona:

• Professori Bent Rønnestad – ”Scientific evidence for strength training-induced benefits in endurance runners and cyclists”
• Professori Iñigo Mujika – “Strength training for various endurance sport events – training examples of individual elite athletes”
• Tohtori Glen Deakin -“Acute effects of strength loading on running performance and economy”
• Professori Heikki Kyröläinen – “Improving running economy in endurance athletes by strength training – importance of muscle and tendon interactions”

Käytännön huomiota valmentajan näkökulmasta
Yhdistetty voima- ja kestävyysharjoittelu kannattaa, ja on syytä toteuttaa myös CrossFit-salien ohjelmoinnissa. Boksien asiakaskunnassa on paljon kestävyyslajeja harrastavia ja järkevästi toteutetut treenit tukevat juoksijoiden ja pyöräilijöiden kestävyysharrastusta. Valmennettujen tuntien voimaharjoittelu tukee kestävyyslajien harrastusta mm. ehkäisemällä vammoja ja lisäämällä kestävyyslajien taloudellisuutta. Metconeilla taas voidaan ylläpitää hapenottokykyä silloin, kun kestävyystreeni on määrällisesti CrossFit-treeniä suurempi. Suurimmalla osalla asiakkaista monipuolisesti ohjelmoidut metconit myös kasvattavat hapenottokykyä. Pelkkään voimaan keskittyminen ei toisaalta ole järkevää, koska silloin hapenottokyvyn taso kärsii.

Moni kestävyyslajien harrastaja pelkää voimatreenin tuovan liikaa massaa, joka sitten vaikuttaa kestävyyslajien tuloksiin. Huoli on turha, sillä jos pääpaino on kestävyysharjoittelussa ja voimaa haetaan hermostollisen adaptaation kautta, niin lihasmassaa ei kerry siinä määrin kuin vain voimatreeniin keskittymällä. CrossFit-salit mahdollistavat hyvin voima- ja kestävyysharjoittelun yhdistämisen. Puitteissa on toki poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti treeneissä voidaan yhdistellä juoksua ja soutua sekä muita kestävyyselementtejä. Haaste on saada nämä tehokkaasti toteutettua sekä innostaa asiakkaita ottamaan ne osaksi omaa harjoitusvalikoimaansa, sillä yhdessä tehty kestävyysharjoitus ei valitettavasti ole niin suosittua kuin vastaava voimaharjoitus tai metcon.

Lisää viime viikon symposiumista voi lukea myös valmentajakollegani Riikka Pasasen Workout of my day blogista. Otoksia symposiumin esityksistä löytyy Super-Sets -blogista.

Kirjoittaja on viestinnän tutkija ja CrossFit-valmentaja.

Media kertoo toisinaan myös totuuden

Kuvaa klikkaamalla kirjan verkkoversioon.

Jyväskylän yliopistossa valmistui keväällä Todenmukainen journalismi -tutkimushanke. Tuon hankkeen tuotoksena syntyi Todenmukainen journalismi -kirja, jonka on nyt saatavilla ilmaisena verkkoversiona. Kirja tarkastelee toimittajan työn kenties tärkeimmän piirteen eli faktoihin pohjautuvan kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoitteita. Siinä arvioidaan myös, miten journalistit hyödyntävät hankkimaansa tietoa, kuinka kriittisesti he suhtautuvat lähteisiin ja millainen merkitys huolellisuudella on median maineelle.

Oman osuuteni toin kirjaan kirjoittamalla todenmukaisesta PR:stä eli yhteisöviestinnästä. Lyhyessä luvussa käyn läpi, millainen merkitys oikeellisella tiedolla on organisaatioiden viestinnässä ja millaisessa murroksessa PR-ala on tiedon jatkuvan lisääntymisen myötä. Tarkastelen luvussani myös organisaatioiden mediayhteistyötä ja sille asetettuja vaatimuksia. Yhteisöviestinnän saralla tämä on tällä hetkellä kuuma peruna, sillä pari kuukautta sitten yhteisöviestinnän eettisyyttä valvomaan perustettiin oma neuvottelukunta.

Sähköisen version kirjasta saa ladattua ilmaiseksi täältä.

Kirjan sisältöä täydentää myös erillinen Varmistusjournalismin työkäytännöt -tutkimusraportti. Raportti käsittelee todenmukaisiksi varmistettujen tietojen hyödyntämisestä toimitustyössä. Tutkimusraporttia pääsee lukemaan ilmaiseksi täältä.

Keskustelu ja uutisointia kirjan ympärillä käydään myös Todenmukainen journalismi -blogissa.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yhteisöviestinnän nuorempi tutkija.

Tutkija on brändi – vai onko?

Tiedeviestintä nykyisellään elää isossa popularisointipaineessa. Kaikenlaisia tapahtumia ja popularisointitapoja tiedeviestinnän ympärillä onkin nykyisellään paljon. Tieteestä kertomisen viestintää leimaa kuitenkin edelleen vahvasti yksisuuntaisuus ja sattumanvaraisuus.  Jyväskylän yliopiston tiedeviestinnän inspiraatioiltapäivä kokosi taas ajatuksia ja esityksiä ajatuksen tiimoilta. Iltapäivän mielenkiintoisinta antia oli mielestäni keskustelu siitä, onko tutkija brändi?

No ei ole. Tai ei ainakaan kaikki. Tai ainakin niin yhteisöviestinnän professori Vilma Luoma-aho totesi. Hänen sanomansa oli hyvin simppeli: tutkijan nimen täytyy heti tuoda jotain lisäarvoa asiasta käytävään keskusteluun. Erottuuko tutkija nimellään erityisesti muista keskustelua käyvistä ja tuoko hän jo omalla osallistumisellaan jotain sellaista, että ulkopuolinen voi odottaa asiasta parempaa keskustelua?

Tutkija osallistuu aktiivisesti
Enemmän oman brändin rakentamisen sijaan tutkijan tulisikin osallistua alansa keskusteluun muuten kuin vain tuottamalla uutta tietoa. Yksisuuntaisuus tässäkin asiassa on vanha tapa olla osallistuva. Luoma-aho esittikin pitkän listan siitä, mitä aktiivinen osallistuminen nykyisellään on:

• seuraamalla keskusteluita
• tuntemalla yleisön
• osallistumalla
• nostamalla esiin yksittäisiä pointteja
• visuaalisesti, videoilla
• ”teaseroimalla ja traileroimalla”
• esittämällä hyviä kysymyksiä
• tuomalla lisäarvoa

Listasin kahdeksi viimeiseksi itseni mielestä tärkeimmät. Tutkijan anti ei tarvitse olla jatkuvasti uuden tiedon tuottaminen. Kysymysten esittäminen uusista asioista, joista ei vielä keskustella voi olla hyvinkin tärkeää tulevaisuuden ja uuden tiedon tuottamisen sekä keskustelun kannalta. Myöskin lisäarvo eli esimerksiksi sellaisen tiedon kertominen tai tuottaminen, jota muut eivät vielä tiedä on tärkeää. Tutkijan on myös syytä pohtia omalta osaltaan, että mitä ovat ne kysymykset, mihin vain minä voin vastata.

Keskustelut käydään eri teema-areenoilla
Tieteen tuloksista sekä muutenkin yleinen keskustelu käydään nykyisellään erilaisilla teema-areenoilla. Tämä tarkoittaa sitä tutkijoille tärkeämpää on löytää ne keskeiset teemat, joihin yksittäinen tutkija voi vaikuttaa ja osallistua. Yksittäinen organisaatio tai tutkija ei voi näitä keskusteluja hallita, mutta hänen vaikutusvaltansa näillä voi olla suuri riippuen siitä, kuinka aikaisessa vaiheessa hän osallistuu keskusteluun. Osallistuminen täytyy kuitenkin tapahtua foorumin ehdoilla ja termeillä. Tieteen sisällötkään eivät ole enää sidottuja yhteen paikkaan, tiettyyn aikaan tai tiettyyn kontekstiin.

Whuffie on uusi musta
Luoma-ahon ajatus oli myös, että tiedeviestijä on nykyisellään ns. whuffien eli netin sosiaalisen pääomansa rakentaja. Lyhykäisyydessään whuffie koostuu huomioarvosi, verkostosi ja mukavuutesi kokonaisuudesta. Huomioarvosi eli mitä olet saanut aikaan, mistä sinut tunnetan tai liitetään. Verkostot taas lyhykäisyydessään ovat sitä keitä tunnet ja keihin sinut liitetään. Mukavuus taas käytännössä on henkilökemiaan liittyvää eli miten mukavaksi ja ystävälliseksi sinut koetaan. Reaaliaikainen media eli sosiaalinen media (jos siinä on mukana aidosti joku sosiaalinen ulottuvuus) vahvistaa ja legitimoi tutkijan whuffien sekä voi vahvistaa tai heikentää sitä.

Tiedeviestintään ei nykyisellään siis riitä enää pelkkä tiedon tuottaminen, sillä pelkkä tieto ei muuta ihmisen toimintaa vaan siihen tarvitaan paljon muutakin. Jyväskylän yliopiston tiedeviestinnän inspiraatioiltapäivä piti sisällään hyvin paljon asiaa tiedeviestinnästä, joten parhaiten pääset tutustumaan sisältöön katsomalla sekä Pirjo Hiidenmaan että Vilma Luoma-ahon videotallenteet.

Kirjoittaja on yhteisöviestinnän nuorempi tutkija ja viestinnän sekatyöläinen.

”Elämme maailmassa ilman kontekstia”

Viime viikolla Brysselissä käytiin tutkimuspuolella paljon keskustelua viestinnän eettisyydestä. EUPRERA-kongressin toisen keynote-puheen piti Brysselin Hill-Knowltonin pitkän linjan viestintätaustan omaava Brendan Hodgson. Hänellä on aiempaa kokemusta journalistin työn lisäksi myös digitaalisesta viestinnästä USAssa ja Kanadassa.

Luottamuksen säännöt Brysselin Hill & Knowltonin Brendan Hodgsonin esittämänä.

Hodgsonin yksi tärkeimmistä viesteistä oli, että kaikkien mahdollisuus osallistua asioihin ja puhua niistä on luonut maailmasta paikan, jossa keskusteluja käydään ilman konteksteja. Kuka tahansa on valmis valitsemaan puolensa ja ilmaisemaan mielipiteensä, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti ottamaan selvää mistä asiassa on lopulta kyse. Hyvänä esimerkkinä hän käytti Kööpenhaminan eläintarhan viime talven tapausta kirahvin lopettamisesta ja siitä syntyneestä keskustelusta. Asiasta nousi iso PR-ongelma eläintarhalle.

Hodgsonin yksi viesteistä oli, että PR:n tehtävä on edelleen kouluttaa ja merkityksellistää organisaation viestintäympäristöä. Yksi monista työkaluista tähän on myös tarinankerronta, sillä Hodgson pitää PR:ää organisaatioiden ”tarinankerrontadivisoonana”. Yksi syy tähän on, että organisaatioiden asioiden taustoja ei saa mahdutettua 140 merkkiin. Totuus asioiden taustalla on usein hyvin monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä, niin ymmärrettävin tapa on pukea se tarinan muotoon.

Totuus asioiden taustalla on usein hyvin monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä, niin ymmärrettävin tapa on pukea se tarinan muotoon.

Osallistaminen vaatii läsnäoloa
Hodgson painotti myös, että yleisöjen osallistaminen ei voi olla vain oman kiinnostuksen viestimistä asioista. Organisaatioiden pitää tunnistaa omat yleisönsä ja antaa yleisöilleen tunne, että organisaatio tunnistaa ne osaksi keskustelua. Valintaa ei myöskään voi tehdä viestinnän osalta joko offline tai online, sillä molempia tarvitaan. Samoin yhtä aikaa täytyy olla proaktiivinen ja reaktiivinen. Hodgson painotti myös vielä, että luottamuksen saamisessa yleisöjensä keskuudessa vanhat viestintäkeinot eivät nykyisin enää toimi.

Akateeminen ääni ei kuulu
Hodgson muistutti myös akateemisen ja kaupallisen maailman eroista. Hänen mukaansa akateemisen tutkimuksen ääni ei PR-alalla pahemmin kuulu, koska tutkijat eivät osaa tehdä tutkimuksistaan tuotteita. Median ekosysteemi on myös muuttunut. Tämä on johtanut siihen, että laaja tutkimuksellinen tietopohja ei pääse mediassakaan ääneen vaan samoja vanhoja valheita ja uskomuksia pyöritetään päivästä toiseen. Hänen mielestään hyvää tiedettä on vaikea viestiä ja siitä tulisikin tehdä ”tuote”.

PR-alan ammattilaisilla on silti hyvin paljon oppimista, koska muutos viestinnässä on pitkälti teknologiavetoista ja hyvin paljon opitaan sitä mukaa kuin muutos etenee. Tärkeinä lukuina Hodgson kertoi, että jo 90 prosenttia median kulutuksesta tapahtuu erilaisten näyttöpäätteiden ääressä.

”Etiikka on 2010-luvulla viestinnän moottori”

Näin suomeksi käännettynä sanoi amerikkalainen professori Ronald Arnett EUPRERA-kongressin avanneessa keynote-puheessaan torstaina Brysselissä. Arnettin muistutti värikkäässä puheessaan, että eettisyys hänen mielestään PR:n alalla työskentelevien näkökulmasta asioita, joiden puolesta on valmis taistelemaan ja joita on valmis viemään eteenpäin organisaation päivittäisessä toiminnassa. Arnettin mielestä erityisesti menestyvissä organisaatioissa pelätään virheitä, joiden takia PR-väki on usein jopa pakotettu valehtemaan, kun ei haluta totuuden paljastuvan.

Monologissa on voimaa
Arnettin mielenkiintoinen keynote-puhe nosti esiin myös monologin voiman yrityksen viestinnän taustalla. Hänen mielestään hyvin usein dialogi organisaatioiden sidosryhmien kanssa tuhotaan vaatimalla sitä. Vahva monologi on Arnettin mielestä edellytys myöhemmän viestinnän kannalta, jopa perusta avoimelle dialogille. Tämä herättikin mielenkiintoista keskustelua PR:n tutkijoiden kesken jo keynote-puheen aikana, mutta viimeistään sen jälkeen. Alan kirjallisuudessahan nykykäsitykset viestinnän avoimuudesta perustetaan vahvasti dialogiin. Arnettin ajatukset monologista eivät olleet kuitenkaan kirjoittajan mielestä ajastaan jäljestä. Viestinnän ja erityisesti PR:n toimivuus hänen mielestään perustuu vahvasti tutkimukseen ja kehittämiseen, jonka taakse taas varmasti useampi alalla työskentelevä voi asettua. Arnett myös muistutti tässä yhteydessä, että uudet jutut eivät automaattisesti ole hyviä, joten terve kritiikki on aina paikallaan.

Eettiset ongelmat entistä yleisempiä
Koulutuksen ja tutkimuksen tärkeydestä puhui myös Ansgar Zerfass kongressin avanneessa puheessaan. Hänen mielestään haasteita on kuitenkin nykyisellään paljon, koska alati muuttuvalla alalla jatkuva kouluttautuminen ja tutkimus käytännön näkökulmasta on vaikeaa. Etiikan näkökulmasta Zerfassin mukaan tämä tarkoittaa, sitä, että PR-alan ihmisen kohtaavat nyt eettisiä ongelmia enemmän kuin viisi vuotta sitten. Hänen mukaansa lähes puolelle eurooppalaisista PR-ammattilaisista on erilaiset eettiset ongelmat ovat arkipäivää. Torstaipäivän lopettaneessa paneelikeskustelussa heitettiin kuitenkin ilmoille ajatus, että erilaiset etiikkaan liittyvät asiat tulisivat olla tavalla tai toisella jokaisen PR-alan ammattilaisen sisältö.

Viestinnän etiikkaa verkottuneessa maailmassa käsittelevää kongressia voi seurata esimerkiksi #Euprera2014.

Onko tiede viihdettä? – Nyt puhuu tutkija!

Onko tutkijat huonoja popularisoimaan tiedettä? Miksi tutkimusta populaarisoivien tekstien määrä on vain osa tieteellisiin julkaisuihin verrattavista julkaistuista?

Aluksi pahoittelut klikkausjournalistisesta otsikosta. Tämänkin tekstin tarkoituksena on pohjimmiltaan sivistää ja kertoa kuinka tieteestä ja tiedosta voi nauttia erilaisissa muodoissa. Jyväskylän toukokuinen Tieteestä totuudeksi? Näkökulmia tutkimuksen yleistajuistamiseen -seminaari käsitteli otsikon teemaa eli onko tiede viihdettä. Paneelikeskustelun sato oli monipuolista ja herätti yleisössä paljon kysymyksiä. Yleisön vastaus järjestetyssä äänestyksessä oli, että tiede voi olla viihdettä. Samaa mieltä on kirjoittaja ja tämä teksti esitteleekin lyhyesti muutamia tapoja kertoa viihteellisesti tieteestä.

Aku Ankan tiede-teemainen lehti vuodelta 1989.

Viihde ei saa olla itsetarkoitus
Tiede on viihteellistynyt. Sitä mukaa, kun viestintämuodot nykyisessä viestintämaisemassa ovat monipuolistuneet, ovat myös tavat kertoa tieteestä viihteellistyneet. Viihteellistyneet tavat viestiä eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että asiasisältö olisi karissut olemattomiin. Kuten Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki totesi, viihteellisemmässä muodossa asia menee paremmin perille. Viihde ei kuitenkaan saa olla tieteessäkään itsetarkoitus. Yleistajuistamisessa ja tiedon popularisoimisessa viihteellisyys on tarpeen. Ennen välissä portinvartijana toiminut media on mediamaiseman murroksessa muuttanut toimintatapojaan, eikä sillä ole välttämättä enää aikaa eikä halua käsitellä vaikeita tieteen asioita tutkijoiden haluamalla tavalla.

Tieteellisen metodin kautta tuotettu tieto on monesti sellaisessa muodossa, että niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole lukutaitoa sen tulkitsemiseen.  Lukijoilta vaaditaan usein tutkijatason taitoja sisäistämään tutkittua asiaa. Jos tutkittu tieto on liian epäselvästi tai vaikeasti kerrottu, niin on aina vaara, että se korvautuu fiktiolla. Kreikkalainen filosofi Demokritos sanoi aikonaan, että kokemuksellisuus liittää tieteen aineelliseen maailmaan. Voidaankin miettiä, kuinka kokemuksellisuus toteutuu, jos tieto on liian vaikeaa omaksuttavaksi. Nouseeko silloin fiktio sekä erilaiset pseudotieteet lukijan mielessä tasavertaisiksi vaihtoehdoiksi tieteen rinnalle?

Koska media mielellään kirjoittaa tarinoita, voi se yhdistää fiktiot ja pseudotieteet tutkittuun tietoon, jos tutkijat itse eivät ole valmiita osallistumaan yleistajuistamiseen niillä keinoilla, joita nykyinen viestintämaisema vaatii. Viihde ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, miten ymmärrämme esimerkiksi ne lukemattomat saippua- ja komediasarjat. Tiedon ja ideoiden esittäminen sekä uusien asioiden oppimista voidaan pitää hyvinkin paljon viihteenä. Fiktio sekoittuu helposti suuren yleisön mielessä tieteenaloilla, joissa ne luontaisestikin ovat sekoitettavissa, esimerkiksi historian alalla, jossa populaariviihteen aiheet käsittelevät hyvin usein menneitä tapahtumia. Tieteen aihepiirit jäävät usein etäisiksi ja hyvin asiapitoisiksi, kun taas viihde tarjoaa helpommin samaistuttavia kohtaloita.

TED ja ScienceSlam esimerkkeinä
Niin sanotusta viihteellistetystä tieteestä on paljon hyviä esimerkkejä tarjolla. Verkosta löytyy jo useita tiedettä viihteellisemmässä muodossa tarjoavia sivustoja, joista yksi tunnetuimpia lienee TED talks. Sivusto tarjoaa paljon erilaisia esityksiä, jotka yleistajuistavat tietoa perinteisen esitelmän keinoin. Hieman erilaista näkökulmaa tuo toisaalta ScienceSlam. Sen tarkoituksena on esittää tutkimusta ei-asiantuntevalle yleisölle mahdollisimman viihdyttävällä ja mukaansatempaavalla tavalla.

Kertaus viikon tiedeuutisista IFLS:ssa.

Hyvin populaariksi tiedesivustoksi on viime aikoina noussut myös I fucking love science -sivusto, erityisesti Facebookin ja sosiaalisen median ansiosta. Se kertoo olevansa tieteen kevyempi puoli ja uutisoi tiedeuutisista omien artikkeleidensa lisäksi helposti leviävien nettimeemien avulla. Tieteestä voidaan keskustella viihteellisesti myös puuttumalla virheellisen tiedon levittämiseen tai tiedon ympärille syntyneisiin myytteihin. Tunnettuimpia tällaisia lienevät ainakin lähes kaikille tuttu Myytinmurtajat sekä amerikkalaiset taikurit Penn ja Teller. Heidän ohjelmissaan viihteellisyys tosin korostuu toisinaan tietoa enemmän. Tieteen viihteellistämisen tarkoituksena ei aina olekaan tuoda tietoa viihteellisessä muodossa vaan myös rohkaista ihmisiä tieteelliseen ajatteluun.

Kuinka tiedeuutisia kansantajuistetaan

Viihteellisyys elää persoonissa
Tieteen viihteellisyys nykyisessä viestintämaisemassa korostuu erilaisissa persoonallisuuksissa. Erilaisia henkilöitä voisi luetella useita, mutta niistä, joita henkilökohtaisesti olen viime aikoina kiinnostuneena seurannut, kenties ”viihteellisimpiä” ja innostavimpia on ollut Neil deGrasse Tyson. Hänen kauttaan olen myös tutustunut muihin yleistajuistamisen uranuurtajiinn, mukaan lukien edesmenneeseen Carl Saganiin. Viihteellisyys toimiikin ehkä parhaiten, jos se innostaa tutustumaan uusiin tieteenaloihin ja laajentamaan maailmankatsomusta. Myös tiedeohjelmat ovat viihteellistyneet vuosien saatossa. Hyviä esimerkkejä viime aikojen tiedesarjoista ovat muun muassa juuri Tysonin Cosmos, joka on ”uusinta” Saganin 70-luvulla pyörineestä sarjasta. Toinen suosiota kerännyt sarja on How the Universe Works. Se marssittaa jaksoissaan ääneen ison liudan eri alojen asiantuntijoita. Vapaasti katsottavissa oleva Through the Wormhole, on Morgan Freeman juontamana myös melkoinen tietopaketti.

Tiedeohjelmia radiossa on ollut jo iät ajat. Verkko tuo kuitenkin tässä suuren mahdollisuuden tieteelle levittää tietoa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen on StarTalk radio. Nimensä mukaisesti keskittynyt avaruuteen sekä luonnontieteisiin. Mielenkiintoinen tuttavuus on varmasti myös Cambridgen yliopiston The Naked Scientists -radio-ohjelma. Heidän ohjelmassaan voi kuulla yleisön esittämiä kysymyksiä eri alojen tutkijoille ja tutkijat vastaavat oman osaamisensa pohjalta. Nykykäytännön mukaisesti molemmilta sivuistoilta voi ohjelmia kuunnella podcasteina.

Selkeästi esitetty on selkeästi ajateltu

Kirjat voivat viedä mennessään
Tiedettä popularisoivat kirjat voivat monesti olla hyvinkin viihdyttäviä. Suomalaisille Esko Valtaojan kirjat ovat varmasti tuttuja ja niissä yhdistyy tieteen lisäksi myös hänen oma innostuneisuuteensa asiaan. Tiedettä innostavalla tavalla popularisoivia teoksia ovat muun muassa Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta sekä Richard Dawkinsin The Magic of Reality: How We Know What’s Really True.

Kirjoitetut ja puhutut tarinat ovat väylä ihmisille tieteelliseen tietoon. Tieteestä viihteellisestikin kertoessa ei saisi suotta pelätä faktan ja fiktion sekoittumista tai tiedon ohentumista popularisoinnin seurauksena. Ihmisille täytyy antaa mahdollisuus tieteellisen ajattelun kehittämiseen ja tiedon arviointiin. Tämä artikkeli on vain pintaraapaisu tieteen viihteellisyyteen ja tiedon yleistajuistamiseen, mutta toivottavasti innostaa tutustumaan ja löytämään uusia tapoja nauttia tieteellisestä tiedosta.

Kirjoittaja on yhteisöviestinnän tutkija ja opettaja, joka lapsena luki Aku Ankasta tieteen tekemisestä ja sen saavutuksista.

Tutkimuksen arvo ja tutkijan vaikutusvalta

Minkälainen merkitys tieteellisellä tutkimuksella ja tutkijalla on yhteiskunnalliseen keskusteluun tai keskusteluun ylipäänsä? Tätä pohdittiin viestintätieden tohtorikoulu Vitron tapaamisen paneelikeskustelussa parin tunnin ajan viime viikolla. Tarkoitus oli selventää viestintätieden näkökulmasta tutkimuksen ja tutkijoiden näkyvyyttä. Pohtimassa olivat muun muassa Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikön johtaja Heikki Hellman, Tampereen yliopiston viestintäpäällikkö Katja Kannonlahti sekä tutkijatohtori Sinikka Torkkola. Tässä tekstissä hieman referoituna kyseisen parituntisen sisältöä mielestäni tärkeimmistä näkökulmista höystettynä omilla huomioillani.

Kuvan tutkija ei liity tapaukseen.

Tutkimus yleisesti julkisuudessa
Tieteellinen tutkimushan ei ole aina ymmärrettävissä. Tähän vaikuttaa tietenkin se, että jotkin tutkimusalueet ovat vaikeita ja moniulotteisia ymmärtää, mutta ymmärrettävyyteen vaikuttaa hyvin usein myös se, että tutkimus on itsessään oma kommunikaatiotaan. Tutkimustulokset myös noudattavat tiettyä rakennetta, joka ei luettavana ole aina sieltä helpoimmasta päästä. Tämä tarkoittaa sitä, että asioita on yleensä mahdotonta ilmaista vain yhdellä virkkeellä. Tätä ainakin itse toivoisin normaalilla maalaisjärjellä varustetun nettilehden lukijan miettivän tiedeuutisia lukiessaan.

Panelistien mielestä niin sanottu yleisjulkisuus ja akateeminen tutkimus etsiessään vastauksia yhä uusiin asioihin jatkuvasti muuttuvassa yhteiskunnassa, erkanevat entistä kauemmaksi toisistaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niin halutessaan tutkimus tai tutkija ei pääsisi yleisjulkisuuteen Suomessa. Tutkimuksen jääminen taka-alalle julkisuudesta on nähtävillä muun muassa poliittisessa päätöksenteossa. Poliitikoiden mantra asioihin on monesti, että tästä kyseisestä asiasta ei ole tutkittua tietoa. Tämä virheellinen oletus toisinaan voi johtua siitä, että tietyiltä tutkimusalueilta puuttuvat niin sanotut sanansaattajat. Toki myös siitä, että ko. poliitikko on asiasta pihalla kuin lumiukko, mutta ei vaan viitsi sitä myöntää. Mediassa taas on hyvin nähtävissä niin sanottuja ”päivystäviä dosentteja”, jotka kommentoivat asiaa kuin asiaa vaikka se ei täysin olisikaan heidän tutkimusalaansa. Tutkija näyttäytyykin mediassa yleensä joko tietyn alan erityisasiantuntijana tai yleisintellektuellina.

Torkkolan mukaan erityisesti viestinnän tutkimukseen on kiinnostusta entistä enemmän sillä se on entistä suurempana osana aloja, jotka ei perinteisesti ole koettu viestinnän tutkimuksen kenttänä, esimerkiksi terveydenhoito. Hän mielestään tutkijan hallitessaan oman alansa kannattaa olla aktiivinen sillä siitä pystyy myös kirjoittamaan.

Tutkiminen on yhteiskunnallinen perustehtävä
Hellman muistutti, että tutkiminen on yhteiskunnallista vaikuttamista, jonka kautta tutkija tuo asioita julki. Tämä antaa tutkijalle mahdollisuuden toimia asiantuntijana sekä jopa itse päätöksentekijänä. Tutkimukset voidaan kuitenkin edelleen ohittaa ja niiden ei välttämättä anneta häiritä päätöksentekoa. Vastaavasti tutkimuksia voidaan hyvinkin käyttää tukemaan oman päätöksenteon glorifiointia, kun sopivia tutkimustuloksia nostetaan esiin jättämällä toiset huomioimatta. Eikä tämä ole pelkästään poliittisen päätöksenteon ongelma. Myös media käyttää tutkijoita ”hyväkseen” nostaessaan journalismissa esiin omia ennakkokäsityksiään. Käytännön tasolla tämä näkyy haastateltavien valintana tai sitten jutuissa ennakkoon valittuina näkökulmina. Esimerkkinä voidaan pitää myös He said, She said -journalismia, jossa juttuun täytyy kaivaa joku vastakkaisen mielipiteen edustaja vaikka tutkimusalueen sisällä pahemmin mitään debattia asiasta ei käytäisikään. Mutta tämä voi antaa kriittiselle tutkijalle jatkuvan media-ajan vaikka hän olisi tuhannen tutkijan joukossa ainoa kriittisine mielipiteineen, jolloin yleinen kuva alan tutkimuksesta vääristyy.

Erilaista asiantuntijuutta
Pitkän journalistisen uran tehnyt Kannonlahti muistutti sitä, että asiantuntijuutta on erilaista ja varsinkin medialle se on arvokasta pääomaa. Tutkijan ei hänen mielestään kannata siis aristella julkisuuden kanssa. Varsinkin Suomessa tutkimuksen tekoon luotetaan hyvinkin vahvasti ja suomalainen mielellään lukee tieteestä ja sen uusimmista saavutuksista. Kannonlahden mukaan verrattuna aiempaan, nykyisellään tutkija tietää entistä enemmän, mutta asiantuntijuus on kapeammalla sektorilla kuin aikaisemmin. Osallistuminen keskusteluun mediassa ja muissa mahdollisissa yhteyksissä kuitenkin kannattaa, sillä tieteestä ja sen tuloksista puhutaan yhä enemmän tieteen ulkopuolellakin. Tyypillistä tälle keskustelulle on se, että moni keskusteluun osallistuja ei oikeasti tiedä asiasta. Keskustelua tieteen ympärillä ja mediassa värittää Kannonlahden mukaan myös se, että muun muassa viestintätoimistot tuottavat paljon ”tieteen näköistä kamaa”.

Media arvottaa tavoitettavuutta
Panelistien mielestä medialle ei loppupeleissä ole niinkään tärkeää tutkijoiden kannukset vaan se, kuinka hyvin tavoitettavissa tutkija on. Tässä on monella tutkijalla kenties petraamisen paikka, sillä jos tiedettä ei tee suomeksi, niin tavoitettavuutta tai edes tunnettuutta median silmissä ei välttämättä ole. Vaikuttamaan haluavan tutkijan on siis tärkeää ”tehdä tiedettä”, ja tällä tarkoitan työnsä popularisointia tai tunnetuksi tekemistä, myös suomeksi. Tieteellisen tutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan mene iltapäivälehtien tai poliittisen päätöksenteon tahtiin. Tieteellinen tutkimus vaatii aikaa ja asettuu paremminkin niin sanottuun long play -muotiin kuin yhä enenevissä määrin yleistyvään klikkaus-journalismiin. Moni tutkija karsastaakin juuri jälkimmäisen ilmiön takia tuoda itseään ja asiantuntijuuttaan esille mediassa.

Miksi uutta tietoa luodaan?

Miksi uutta tietoa luodaan? Millaisista lähtökohdista sitä luodaan? Millaisilla metodeilla sitä hankitaan? Tämän artikkelin on tarkoitus vastata lyhyesti noihin kysymyksiin Jürgen Habermasin ajatusten pohjalta. Hänen ajatuksiensa pohjalta voidaan tarkastella kuinka niin sanotun elämismaailman kokemuksia voidaan organisoida yhteiskunnallisesti merkittäväksi tiedoksi.

Törmäsin tähän aiheeseen nyt toistamiseen osallistuessani lokakuun alussa yhteisöviestinnän tohtoriopiskelijoiden seminaariin Barcelonassa Roskilden yliopiston emeritalehtorin Inger Jensenin johdolla. Hänen johdollaan asiasta keskusteltiin myös vuotta aiemmin Istanbulissa vastaavassa seminaarissa. Tässä artikkelissa käyn lyhyesti läpi tuon esityksen sisältöä. Näitä tiedon luonnin lähtökohtia voi pohtia vaikka lukiessaan tiedeuutisia.

Kolme erilaista lähtökohtaa
Uuden tiedon luomista voidaan tarkastella käytännössä kolmesta eri näkökulmasta. Habermasin ajatusten pohjalta nämä jaetaan tekniseen kiinnostukseen, hermeneuttiseen eli praktiseen kiinnostukseen sekä kriittiseen eli emansipatoriseen kiinnostukseen. Teknisessä kiinnostuksessa tarkoitus on oppia ennustamaan ja kontrolloimaan tutkittavaa ilmiötä. Hermeneuttisessä kiinnostuksessa tarkoituksena on oppia ymmärtämään. Kriittisessä eli emansipatorisessa kiinnostuksessa tarkoituksena on oppia havaitsemaan tekijät, joiden avulla tutkittavaan ilmiöön voidaan vaikuttaa ja hallita sitä.

Teknisessä kiinnostuksessa tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan lähtökohtaisesti määrällisillä tutkimusmetodeilla, tilastoilla sekä muun muassa kontrolloiduilla testeillä. Hermeneuttisessa taas käytetään laadullisia menetelmiä. Tällaisia voivat olla muun muassa erilaiset haastattelut ja fokusryhmät. Kriittisessä kiinnostuksessa metodeina käytetään kriittiistä analyysia, diskurssianalyysia, tuntemattomien olettamuksien ja vallitsevien olosuhteiden tunnistamista.

Empiirisenä tutkimusmateriaalina teknisessä lähestymistavassa käytetään suoria havaintoja, joita voidaan kerätä esimerkiksi mittaamalla tutkittavaa ilmiötä. Hermeneuttisessa taas aineisto koostuu kirjallisesta tai suullisesta aineistosta. Kriittisen lähestymistavan materiaalia ovat tietyn kontekstin kirjoitetut tutkimusaineistot.

Erilaista tietoa
Näitä lähtökohtia pohtiessa on selvää, että kerätty ja tutkittu tieto on keskenään erilaista ja vastaa erilaisiin kysymyksiin. Tekninen lähestymistapa haluaa löytää tietoa, joka vastaa syy-seuraussuhteeseen sekä erilaisiin todennäköisyyksiin. Hermeneuttinen taas kerää tietoa, joilla ymmärretään mikä vaikuttaa ihmisiin, ryhmiin ja kulttuureihin. Tietoa kerätään näin myös arvoista, normeista ja tulkinnoista. Kriittisessä lähestymistavassa halutaan tunnistaa erilaisia valtasuhteita sekä osoittaa potentiaalisia vaihtoehtoja.

Kuinka luotettavaa näillä tavoilla kerätty tieto sitten on? Teknisessä lähestymistavassa tulokset ja havainnot ovat itsenäisiä, eivätkä ne ole riippuvaisia siitä kuka niitä tulkitsee. Periaatteessa tutkimuksen tulokset on mahdollista siis saavuttaa samoin menetelmin kenen tahansa toimesta niin halutessaan. Hermeneuttisessa menettelyssä tulkinnat varmennetaan haastateltavien kautta ja tiedonkeruun menetelmät ja materiaalit ovat kaikkien arvioitavissa. Kriittisessä lähestymistavassa materiaalit ja metodit ovat kaikkien arvioitavissa.

Tällaiselta tutkimuskenttä ja tiedon luonti näyttää lyhyesti ja pelkistettynä Habermasin näkökulmasta. Käytännössähän asiat eivät aina ole näin selkeitä. Kuten itse olen huomannut ja muiden tutkijoiden kanssa asiasta keskutellessa, varsinkin nuorillekin tutkijoille tutkimuksen tekeminen ja tiedon luonti ei ole näin jäsentynyttä.

Lisää tiedon intresseistä kannattaa lukea Minäkö tutkija? -sivustolta. Vertailua tiedon intresseihin toisesta näkökulmasta kannattaa lukea myös täältä.

Meditan vierailun satoa artikkelin muodossa

Pyörähdin lokakuun alussa viestintätoimisto Medita Communicationin vieraana ja esittelin heille tutkimustietoa viestintäammattilaisten rooleista organisaation päätöksenteossa. Tarkoituksena oli valottaa tarkemmin mitä viestintäammattilaiselta olemassa olevan tutkimustiedon mukaan odotetaan ja millainen hänen roolinsa on organisaation päätöksenteossa.

Artikkeliin ja esityksen sisältöön lyhyesti pääset tutustumaan tästä linkistä. Käyn yksityiskohtaisempia tutkimustietoja tarkemmin läpi myöhemmin myös omassa blogissani.